Tilaa elämälle

Lauri Lehtoruusu: Koti vaiko kämppä opiskelijoillemme?

17.05.17 / Lehtoruusu Lauri

Itsenäistymisen rajapyykki, vaihto-opiskeluajan villi asuntola, nuoren parin ensimmäinen yhteinen koti – muistot opiskelija-asumisesta ovat moninaisia. Vaikka asuntoloiden maineesta on jo pyristelty irti, opiskelija-asumista leimaa silti tilapäisyys. Onko opiskelija-asumisen tehtävä tarjota asunto – tukikohta ja perusedellytykset – väliaikaiseen elämänvaiheeseen vaiko ensimmäinen oma koti?

Koti ei ole asunnon synonyymi. Eija Hasu erittelee väitöskirjassaan (2017) kodin käsitettä: asunto muuttuu pikkuhiljaa kodiksi, kun siihen asumisen aikana liitetään erilaisia merkityksiä. Siksi asunnosta ei välttämättä aina muodostu kotia. Tätä kuvaa myös monelle opiskelijalle tuttu termi ”kotikoti”, jolla viitataan vanhempien kotiin. Vaikka on muutettu omilleen, koti on voinut jäädä vanhempien tykö. Vaikka uudesta asunnosta olisikin jo muovautunut koti, vanhempien koti voi vielä tuntua astetta enemmän kodilta, ”kotikodilta”.

Opiskelija-asuntojen tarjoajat pyrkivät helpottamaan kodin kokemuksen syntymistä opiskelija-asunnoissa. Esimerkiksi asuntojen kuntoa parannetaan viihtyvyyskorjauksilla ja opiskelijoille saatetaan sallia aiempaa laajemmat mahdollisuudet sisustaa asunnosta omannäköisensä. Parhaillaan käynnissä oleva kilpailu Suomen kauneimmasta opiskelijakodista osoittaa, ettei kodin kokemus jää ainakaan sisustamisen puutteesta kiinni. Opiskelija-asunnoissa asuu kodin kokemusta kaipaavia pesänrakentajia siinä missä muissakin asunnoissa opiskelija-asumisen tilapäisestä luonteesta huolimatta.

Aina opiskelija-asunnosta ei kuitenkaan edes haluta kotia. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) teettämässä opiskelija-asumisen ratkaisumalleja kartoittaneessa selvityksessä tunnistettiin kodin kokemusta kaipaavien ”kotiasujien” asumispreferenssiprofiilin lisäksi esimerkiksi ”piipahtajat” ja ”nukkumapaikka-asujat”, joille kodin kokemus ei ole oleellinen opiskelija-asumisessa. Asunto voi olla vain funktionaalinen paikka nukkumiselle ja tavaroiden säilyttämiselle, kun aktiivinen arki hajaantuu kaupunkiin ja kampukselle. Toisilla koti ja esimerkiksi perhe voivat olla tyystin toisella paikkakunnalla – tai eri maassa – ja opiskelija-asunto tarvitaan vain lähiopiskelupäivien tukikohdaksi.

Opiskelijoiden vaihteleviin tarpeisiin tarvitaan monipuolisia ratkaisuja. Digitalisoituvan opiskelun, korkeakoulujen vahvemman profiloitumisen, monipuolisempien henkilökohtaisten opintokokonaisuuksien ja elinikäisen oppimisen myötä opiskelijan arjesta on tulossa entistä monipaikkaisempaa. Siksi on erityisesti tarpeen kehittää uusia kompakteja konsepteja näille piipahtajille ja nukkumapaikka-asujille.

Ideat kuitenkin törmäävät helposti asuntorakentamisen sääntelyyn. Rakennusmääräyskokoelma määrittää asunnon minimikooksi 20 neliömetriä, eikä tähän ole näköpiirissä lievennystä lausuntokierroksella olevassa uudessa asetusluonnoksessa. JYY:n selvityksessä hahmoteltiin ”piipahtajille” jopa vain 12 neliömetrin toimivia miniasuntoja. Kenties asunnon minimikokoa olisi sittenkin tarpeen harkita uudelleen, jotta opiskelija-asuntojen tarjoajat voisivat vastata monipuolistuvaan tarpeeseen.

Kodin käsite ei rajaudu vain asunnon seiniin. Eija Hasun väitöskirjassa todetaan, että asunnolla on merkittävä välittäjän rooli, kun se liittää kodin käsitteen osaksi laajempaa rakennetun ympäristön kontekstia, kuten kaupunkia. Asunto voi siis osaltaan olla tekemässä asuinpaikkakunnasta kotikaupunkia.

Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:n julkaisi hiljattain kolmannen kaupunkipolitiikan tiekartan, jossa eritellään pienten ja keskisuurten kaupunkien menestyksen eväitä. Kaupunkien elinvoiman kannalta on keskeistä houkutella uusia asukkaita ja tarjota nuorille syitä jäädä. Opiskeluihin lähtevillä ja opintonsa juuri päättäneillä muuttoalttius on korkeimmillaan, kun taas perheen perustamisen ja lasten kouluiän myötä se laskee.

Opiskelija-asuminen on monelle ensimmäinen liittymäpinta opiskelupaikkakuntaan. Opiskelun aikainen kokemus kaupungista voikin olla ratkaiseva tekijä valmistumisen jälkeistä asuinpaikkaa päätettäessä. Kaupunkien soisikin siksi miettivän strategioissaan, miten kaupungin, korkeakoulujen ja opiskelija-asuntojen tarjoajien yhteistyöllä saataisiin tehtyä opiskelupaikkakunnasta houkutteleva pysyvä kotipaikka.

Opiskelijat tarvitsevat niin kämppiä kuin kotejakin – ja tarjonnan pitää lähteä asukkaan tarpeesta. Jotta erilaisiin tarpeisiin voidaan vastata monipuolisilla ratkaisuilla, tarvitaan riittävästi väljyyttä sääntelyyn. Toisaalta opiskelija-asumisen asukaskokemukset voivat olla kaupungeille oiva keino sitouttaa tilapäiset opiskelija-asukkaat pysyviksi kuntalaisiksi.

Hartikainen, M., Nenonen, S. & Kiviniemi, P. 2017. Ratkaisumalleja tulevaisuuden opiskelija-asumiseen. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta.  
Hasu, E. 2017. Asumisen valinnat ja päätöksenteko paljastettuina : "Mitä kaikkea me ei tajuttukaan kun tähän muutettiin ja mökistä luovuttiin". Aalto-yliopisto. Doctoral Dissertations 43/2017.  
Aluekehittämisen konsulttitoimista MDI. 2017. Pienten ja keskisuurten kaupunkien kukoistus – kaupunkipolitiikan tiekartta III. 

Ota kantaa. Lähetä oma kommenttisi.

Nimi/nimimerkki:
Otsikko:
Kommentti:
 Lähetä