Tilaa elämälle

Yksin vai yhdessä – miten sosiaaliturvan uudistus heijastuu asuntomarkkinoihin?

22.05.18 / Lehtoruusu Lauri

Sosiaaliturvan uudistuksesta povataan seuraavien eduskuntavaalien ja vaalikauden ykkösaihetta. Lauri Lehtoruusu pohtii, miten sosiaaliturvan uudistus voi heijastua asuntomarkkinoihin.

Sote-uudistuksen jännitysnäytelmä lähenee loppuratkaisua, mutta seuraava suuruudistus häämöttää jo.  Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksesta näyttäisi muotoutuvan seuraavien eduskuntavaalien ykkösaihe. Puolueet ajavat jo asemiin julkaisemalla omia mallejaan. Suurista ja keskisuurista puolueista SDP on julkaissut oman Yleisturva-mallinsa ja kokoomus on väläytellyt brittien Universal Credit -malliin pohjautuvaa yleistukea. Vihreät tarkentaa perustulomalliaan syksyksi.

Sosiaaliturvan uudistukset vaikuttavat vääjäämättä asuntomarkkinoihin. Vuokralla asujista jopa 60 prosenttia kattaa ainakin osan asumismenoistaan asumistuella. Lisäksi liki puolet perustoimeentulotuen menoista kuluu asumiskustannusten kattamiseen. Valtion vuotuiset asumistukimenot ovat paisuneet yli kahteen miljardiin. Asumistuen merkitys on kasvanut niin tuensaajien kuin valtiontaloudenkin näkökulmasta, joten sosiaaliturvan uudistusta olisi vaikea toteuttaa kajoamatta asumisen tukiin.

Yhteiskunnalliset keskustelijat, muun muassa Nordean yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen ja THL:n tutkimusprofessori Pasi Moisio, ovat peräänkuuluttaneet puolueilta, että nämä toisivat julki mallien takana olevat arvovalinnat: onko sosiaaliturva vastikkeellista vai vastikkeetonta, universaalia vai syyperustaista ja yksilö- vai ruokakuntakohtaista.

Asumisen hinta ei kasva lineaarisesti ruokakunnan kasvaessa, vaan yksinasuvalle asumismenot ovat henkeä kohden paljon suuremmat kuin kahden hengen talouksissa. Miten siis tehdä malli, jolla yksinasuva pärjää, mutta joka ei ole liian antelias useamman hengen talouksille?

Yksi keino asumistuen yksilökohtaistamiseksi olisi yksinkertaisesti poistaa ruokakunnan koon ja yhteenlaskettujen tulojen vaikutus. Tällöin tuki maksettaisiin yksilön tulojen ja yhden hengen talouden enimmäisasumismenojen mukaan ruokakunnan koosta ja tuloista riippumatta. Tämä olisi paitsi kallista, voisi myös johtaa isoihin heilahduksiin vuokramarkkinoilla. Kahden hengen talouksissa hyväksytyt enimmäisasumismenot ylittäisivät selvästi kaksion vuokrat ja kurottavat kohti kolmioiden keskivuokria. Miksi dinkkutaloudet tyytyisivät kaksioon, jos asumistuen enimmäisasumismenot kattaisivat leijonanosan kolmion vuokrasta? Olisiko seurauksena ylitarjonta kaksioista ja kolmiopula, mitä on jo povattu entistä useamman lapsiperheen jäädessä kantakaupunkiin?

Valtiontalouteen jäävää lovea voisi yrittää paikata laskemalla henkeä kohden hyväksyttäviä asumismenoja. Se olisi kuitenkin kohtuutonta yksinasuville, sillä yksinasuville hyväksyttävät enimmäisasumismenot ovat jo nyt jääneet kauas jälkeen todellisista asumismenoista. Tällaisen yksilökohtaistamisen häviäjiä olisivat muutenkin yksinasuvat. Kynnys yksinasuvien enimmäisasumismenojen nostolle voisi kohota ylitsepääsemättömäksi, jos samalla automaattisesti nousisi dinkkutalouksien antelias tuki.

Valinta yksilö- ja ruokakuntakohtaisen asumistuen välillä on kinkkinen, minkä huomaa myös puolueiden linjoista. Kokoomus kytkisi yleistukeen myös asumistuen, mutta kanta asumistuen yksilö- tai ruokakuntakohtaisuuteen ei käy ilmi. Asumistuki säilyisi vihreiden perustulon rinnalla. Puolueen poliittinen tavoiteohjelma poistaisi yleisestä asumistuesta puolison tulojen vaikutuksen. Vaikka SDP ottaa muuten lähtökohdakseen yksilökohtaisen sosiaaliturvan, yleisturvamallissa asumistukeen vaikuttaisi edelleen ruokakunnan koko. Käytännössä nämä voisivat tarkoittaa, että asuinkumppanien tulot eivät vaikuttaisi tuensaantiin, ainoastaan ruokakuntaan kuuluvien henkilöiden määrä. Tällainen yksilökohtaistamisen kevytversio voisikin ratkoa monta ruokakuntakohtaisuuden kipupistettä ja silti toimia sopusoinnussa asuntomarkkinoiden realiteettien kanssa.

Nuorten arvomaailma kulkee kohti yksilökohtaisia tukia. Muutto yhteiseen asuntoon ei nuorten kokemusmaailmassa tarkoita suostumusta elatusvelvollisuuteen.

Sosiaaliturvajärjestelmä vaikuttaa asuntomarkkinoihin, mutta samalla asuntomarkkinat vaikuttavat sosiaaliturvan kehittämisedellytyksiin. Minkä sitten pitäisi muuttua asuntomarkkinoilla, jotta yksilökohtaistaminen onnistuisi? Ensinnäkin pienimpien asuntojen markkinavuokria pitäisi saada reilusti alemmas. Toisin sanoen, niitä pitäisi olla tarjolla paljon nykyistä enemmän. Viime vuosina pieniä asuntoja onkin rakennettu kiitettävästi, mikä on myös herättänyt kritiikkiä. Toinen vaihtoehto olisi kohdistaa tuettua asuntotuotantoa entistä vahvemmin yksinasuville. Nykyisellään tämä toteutuu vain osittain. Vuonna 2017 valmistuneista tavallisista ARA- ja ASO-asunnoista vain 26 % oli yksiöitä. Onneksi tilannetta tasoittavat erityisryhmien asunnot, joista yksiöitä oli jopa 75,4% -- näistä taatusti suuri osa opiskeli-asuntoja. Asumistuen saajista puolestaan vajaa 60 prosenttia asuu yksin.

Sosiaaliturvan uudistus pakottaa myös tekemään asuntopoliittisia arvovalintoja. Pitäisikö priorisoida asumistason nostoa ja pyrkiä, että pienituloisella yksinasuvallakin olisi varaa kaksioon? Vai meneekö toimeentulon tukeminen asumistason noston edelle? Näitä arvovalintoja tekevät muun muassa ARA-asuntojen rakennuttajat päättäessään asuntojakaumasta ja kuntapäättäjät pohtiessaan asuntokokojen ohjausta asunto-ohjelmissa ja asemakaavoissa. Rajoitetaanko pienten asuntojen rakentamista, vai annetaanko markkinoiden vastata kysyntään? Rakennetaanko ARA-kantaa palvelemaan dinkkutalouksia, vai ovatko yksinasuvat, lapsiperheet ja yksinhuoltajat suuremman tuen tarpeessa? Nämä arvovalinnat tulisi tehdä näkyviksi siinä missä sosiaaliturvan arvovalinnatkin. Ja ennen kaikkea ne tulisi tehdä tuensaajien tarpeista lähtien.