• fi
  • en
  • Kirjaudu

    Keinoja piisaa, tavoitteet uupuvat

    Asumisen tukimuodot ovat ajankohtainen ja polarisoitunut keskustelunaihe. Aija Tasa ja Lauri Lehtoruusu pohtivat, miten asuntopoliittisesta keskustelusta saisi rakentavampaa.

    Kela järjesti viime viikolla seminaarin asumisen tukien toimivuudesta. Aihe on varsin ajankohtainen: asumistukimenot paisuivat yli kahden miljardin rajapyykin ja Kelan tilastojen mukaan liki puolet toimeentulotuen perusosasta menee asumismenoihin. Samaan aikaan eduskunnassa puidaan keskeisen asumisen tuotantotuen, pitkän korkotukilainamallin uudistamista, mistä on myös virinnyt keskustelua (mm. Twitterissä). Odotettavasti seminaarin puheenvuoroissa nousi vahvoja vastakkaisia näkökulmia. Kelan tutkija Ella Sihvonen kiteytti tämän esityksessään, joka käsitteli vuokranantajien näkemyksiä asumisen tuista: näkemykset ovat polarisoituneita.

    Sama koskee asuntopoliittista keskustelua laajemminkin. Keskustelua leimaa vahva jako eri keinojen – kysyntä- ja tarjontatukien kannattajiin*. Yhteisenä nimittäjänä on vain, että kaikki kaipaavat lisää rakentamista, mutta silloinkin alkaa väittely paljonko eri tuotantomuodot syrjäyttävät toisiaan ja missä määrin se on perusteltua.

    Kun osapuolet kaivavat entistä syvempiä poteroita kannattamiensa keinojen ympärille, jää niukasti tilaa oleellisimmalle keskustelulle: mitä asumisen tukijärjestelmillä tavoitellaan? Miten priorisoidaan esimerkiksi asunnottomuuden ehkäisy, segregaation välttäminen ja pienituloisten toimeentulo? Miten tärkeää on välttää kannustinloukkuja tai minimoida kustannukset? Mikä on asumisen laadun hyväksyttävä vähimmäistaso? Panostaako perheisiin vai yksinasuviin, eläkeläisiin vai opiskelijoihin? Pitääkö tuen ulottua vain kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, vai onko asumisen tuki osa laajempaa toimeentuloerojen tasausta?

    Valittavaan konstiin vaikuttaa myös aikajänne: Jos haaveissa siintää laaja ja markkinoita johtava yleishyödyllinen sektori Wienin tapaan, tai tyystin markkinaehtoinen ratkaisu, jossa tarjonta saatetaan vastaamaan kysyntään radikaalilla kaavoitussääntelyn purulla, toteuttamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa. Tavoiteltavaa lopputulosta joudutaan kuitenkin odottamaan vuosikymmeniä – jos se silloinkaan toteutuu. Silti pitäisi tehdä myös politiikkaa, joka ei aja pienituloisia kurjuuteen sitä ennen.

    Ei käy kateeksi poliittista päättäjää, jolle tuputetaan tämän monimutkaisen vyyhdin ratkaisuksi yksisilmäisesti jompaakumpaa tukikategoriaa. Tasapainottelu erilaisten tavoitteiden välillä on viime kädessä poliittinen arvovalinta ja se arvovalinta on myös rakentavan toimenpidekeskustelun edellytys. Vallitseva asuntopoliittinen keskustelu antaa tähän päättäjille heikot eväät.

    Keskustelu asumisen tukemisesta on tuskin hiipumassa. Jos sote-uudistus saatetaan maaliin tällä vaalikaudella, seuraavan hallituksen pöydällä lienee sosiaaliturvan kokonaisuudistus. Tähän viittaavat muun muassa perustulokokeilu, TOIMI-hankepääministeri Sipilän asettama eriarvoisuutta käsittelevä työryhmä ja aktiivimallin ympärillä käyty keskustelu. Asumisen tukeminen on niin keskeinen palikka sosiaaliturvan kokonaisuutta, ettei sitä voida uudistuksessa mitenkään sivuuttaa. Mutta minkälaisella asuntopoliittisella keskustelulla antaisimme tälle työlle parhaat mahdolliset lähtökohdat?

    Voimmeko nostaa asuntopoliittisen keskustelun poteroiden yläpuolelle? Tässä ehdotuksemme asuntopoliittisen keskustelun parantamiseksi:

    1. Asuntopolitiikka ei ole erillinen saareke, vaan vahvasti linkittynyt muihin politiikan lohkoihin. Samalla tavalla asuntopoliittiset kysymykset ovat niin moniulotteisia, ettei niitä voi ratkaista vain yhden tieteenalan näkövinkkelistä. Siksi keskustelu kaipaa lisää poikkitieteellisyyttä.

    2. Asuntopoliittisen keskustelun ei tarvitse olla nollasummapelien taistelukenttä. Liian usein tavoitteena on toisten toiminnan kampittaminen, eikä oman toiminnan kehittäminen. Sellainen keskustelu on – aikamme suurta sanaseppoa lainaten – SAD. Etujärjestökin voi olla rakentava.

    3. Yksisilmäisen keinojen tuputtamisen sijaan päättäjille olisi hyvä viestiä, minkälaisia tavoitteita eri keinot edistävät ja millä aikavälillä. Parhaimmillaan etujärjestötkin voisivat myös myöntää kannattamiensa keinojen heikkoudet; täydellistä ratkaisua kun ei ole. Tämä olisi tosin helpompaa keskustelukulttuurissa, jossa jokainen myönnetty puute ei ole lisäase vastapuolen arsenaaliin – siksi katso myös kohta 2.

    4. Asuntopolitiikan ei tarvitse olla mustavalkoisia joko – tai -ratkaisuja. Paras linja löytyy jostain siitä väliltä ja on usean keinon yhdistelmä. Jospa siis astuttaisiin kaikki muutama askel toisiamme vastaan sieltä poteroiden pohjalta. Jos nostamme katseemme vastakkainasettelun yläpuolelle, voimme keskittyä oleellisempaan: Asuminen on enemmän kuin euroja ja tuotantomääriä — hyvä asuminen tarjoaa puitteet hyvälle elämälle. Miten kehittää asumisesta entistä parempaa?

    (*Sivuhuomio: Kysyntä- ja tarjontatukien kannattajien lisäksi on muutamia keskustelijoita, jotka poistaisivat tuet tyystin. Nämä äänet jäävät kansalaisten yhdenvertaisuuteen panostavissa sivistysvaltioissa marginaaliin – onneksi. Oikeus asunnon turvaavaan elintasoon on yleisesti hyväksytty ihmisoikeus ja Suomessa perustuslaki velvoittaa edistämään jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä. Käytännössä asumista tuetaan tavalla tai toisella valtaosassa länsimaita. Kuten THL:n tutkimusprofessori Pasi Moisio totesi Kelan seminaarissa, helppoja ratkaisuja sosiaaliturvan uudistamiseksi ei ole. Sama pätee myös asuntopolitiikkaan.)