Aija Tasa: Asuntopolitiikka kaipaa uudistusta

27.05.19

Hallitusneuvotteluja käydään kiivaimmillaan ja iso kysymys onkin, miten kaavaillut menolisäykset rahoitetaan. Paljon on asioita asumisen osalta myös pöydällä ja itse odotankin erityisellä mielenkiinnolla Asuntopolitiikka-alaryhmän työn tuloksia.

Asumisella ja arjen sujuvuudella on erittäin iso merkitys ihmisten elämässä. Olennaista on, miten luomme edellytyksiä kestävälle, vastuulliselle ja ilmastonäkökohdat huomioon ottavalle kaupunkikehitykselle, jossa asukkaille on tarjolla heidän toiveitaan ja tarpeitaan vastaavia koteja ja asumisen ratkaisuja erilaisiin elämäntilanteisiin kohtuullisilla kustannuksilla. Pelkän asunnon sijasta asukkaat tulevaisuudessa vuokraavat ja ostavat asumista siihen liittyvine palvelukokonaisuuksineen. Siirrytään siis seinistä sisältöihin. Miten siis yhdyskuntien rakenne voi tukea työpaikkojen, asuntojen ja palvelujen sijoittumista?

Haaste ei ole helppo. Yksi tapa hakea ratkaisuja on siirtyä pitkäjänteisempään ja ennustettavaan asuntopolitiikkaan. Asuntopoliittisia linjauksia tulee tehdä parlamentaarisesti ja linjaukset pitää ulottaa yli vaalikausien. Hallituskausille on hyvä laatia laaja-alaisella yhteistyöllä tarkentava asuntopoliittinen ohjelma, näin myös kauden 2019-2023 osalta.

Asuntomarkkinan toimivuuden kannalta on keskeistä, että meillä on monipuolista asuntotarjontaa ja riittävästi erilaisia toimijoita. Oma roolinsa on niin vapaarahoitteisilla vuokra-asunnoilla, omistusasunnoilla, ARA-vuokra-asunnoilla kuin asumisoikeusasunnoilla. Jotta monipuolista tarjontaa voidaan varmistaa, ei hallitusohjelmatasolla tule ”naulata kiinni” ARA-tuotannon prosenttiosuutta (syrjäytys- ja lukitusvaikutus). Myös uusia asumisen malleja syntyy ja vireillä onkin useampia asunto-osuuskuntahankkeita.

Asuntotarjonnan lisääminen hillitsee osaltaan myös asumisen kustannuksia, jotka ovat pääkaupunkiseudulla ja monissa kasvukeskuksissa jo kestämättömän korkeat. Tarvitaan systemaattista työtä kustannusten hillitsemiseen ja paljon on tehtävissä ilman, että siitä edes aiheutuu valtiolle ja kunnille kustannusvaikutuksia.

Asumisen kohtuuhintaisuus on monen osatekijän summa. Asuntotarjonnan lisäämisen perusedellytys on riittävä rakennuskelpoisten tonttien määrä. Tonttitarjonnan lisäämisen näkökulmasta MAL-sopimukset ja niihin kytketyt infra-hankkeet ovat osoittaneet toimivuutensa. Kohtuuhintaisuutta pitää edistää niin tuottavuutta parantamalla, prosesseja tehostamalla kuin kaavoitusta joustavoittamalla. MRL:ään on hyvä jatkossa kirjata yksityiselle rakennushankkeeseen ryhtyvälle oikeus valmistella kaavaa, jolloin kaavoituksen resursseja on mahdollista kohdentaa nykyistä paremmin. Muutoksia ja joustavuutta tarvitaan lainsäädäntöön, normeihin ja ohjeisiin sekä niiden soveltamiseen ja tulkintoihin että ennen kaikkea toimintakulttuuriin.

Lainsäädännön on ylipäätään ohjattava enemmän tavoitteita kuin keinoja. Näin jätetään tilaa innovaatioille ja kokeilukulttuurille, mitä kipeästi tarvitsemme myös rakentamisen ja asumisen saralla. Lisäksi asumisen verokuorma on todella korkea, kun yli 42 prosenttia vuokrista ja hoitovastikkeista on veroja. Tätä verokuormaa ei voi eikä saa enää lisätä.

Yksi kustannuksia merkittävästi lisäävä asia on pysäköinti. Se on usein jopa este täydennysrakentamishankkeille, sillä kalliit pysäköintiratkaisut johtavat siihen, että täydennysrakentamiskohdetta ei ole taloudellisesti mahdollista toteuttaa. Yksi hyvä keino edistää asuntotuotannon kohtuuhintaisuutta onkin siirtyä markkinaehtoisiin alueellisiin pysäköintiratkaisuihin. Tätä kokeillaan jo Helsingissä ja tämä on hyvä ottaa MAL-sopimusseuduilla laajemmin selvityksen alle.

Asuinalueiden kehittäminen on myös syytä nostaa tällä hallituskaudella jälleen fokukseen. Täydennysrakentaminen on yksi merkittävä keino kehittää asuinalueita sekä lisätä niiden elinvoimaisuutta ja mahdollistaa parempaa palvelutarjontaa. Olemassa olevan infran ja yhdyskuntarakenteen hyödyntäminen on resurssiviisasta sekä kestävää ja sillä voidaan myös ehkäistä segregaatiota. Tiivis rakentaminen ja hyvä palvelutarjonta vähentää myös liikkumisen tarvetta.

Asumisen kohtuuhintaisuus yhdistetään usein valtion tukeen ja ARA-järjestelmään, mutta asia pitää nähdä paljon laajemmin kuin rahoituksen näkökulmasta. Voimme edellä mainituilla toimilla luoda edellytyksiä kohtuuhintaisemmalle asumiselle ilman valtion tukea. Kuitenkin tukijärjestelmä kaipaa myös kokonaisuudistusta. Toivon, että uusi hallitus ottaa tämän asian agendalleen.

Tukijärjestelmää tulisi tarkastella kokonaisuutena niin kysyntä- kuin tarjontatukien näkökulmasta sekä arvioida näiden tukien vaikuttavuutta ja toimivuutta. ARA-tuotannontukijärjestelmä on monimutkainen ja erittäin hankalasti hallittava. Lainat ovat takapainotteisia ja ”himmeli” toimii tasauksen kautta niin kauan kuin uustuotantoa syntyy. Järjestelmän uudistukset, kuten 10 vuoden korkotukimalli ja mahdollisuus tehdä kohteita yleishyödyllisyyden ulkopuolelle kohdekohtaisilla rajoituksilla, on toteutettu osittain ”torsoina”, kun näiden kohteiden vuokria ei voi tasata saman tuotekategorian sisällä. Omavastuukorko on jo pitkään ollut tasolla, jossa korkotukea ei ole. Järjestelmästä tulisi tehdä oikeudenmukainen, ennustettava ja joustava. Myös asumisoikeusjärjestelmän kehittäminen pitää saada vietyä maaliin mahdollisimman pian.

Valtion asuntorahastosta varoista käydään myös paljon keskustelua. Eduskunnan tarkastusvaliokunta linjasi viime syksynä julkaistussa mietinnössään asuntopolitiikan kehittämiskohteista, että VAR:in asema itsenäisenä ja riippumattomana rahastona tulisi säilyttää ja rahaston varallisuus suunnata asumiseen. VAR:n varoja on kuitenkin aiemmin siirretty vuosikausia budjetin yleiskatteeksi. Ei olekaan hyvä poissulkea mahdollisuutta tukea VAR:in varoilla myös infrahankkeita, mikäli ne aikaansaavat merkittävästi lisää asuntohankkeita. Infrahankkeiden tuen pitää siis kohdistua pääkaupunkiseudulle ja kasvukeskuksiin, joissa asuntojen kysyntä on korkeimmillaan.