Jonna Mäkelä
Harjoittelija
Vuosi sitten istuin ohjaavan opettajani kanssa Otaniemen kampuksen pienessä neuvotteluhuoneessa ja keskustelimme tulevaisuuden suunnitelmistani. Kerroin haaveilevani kaupunkisuunnittelijan ammatista ja valinneeni opinto-ohjelmaani kursseja tukemaan tuota haavettani. Ajatus työskentelystä rakennetun ympäristön kentällä tuntui kuitenkin vielä kovin kaukaiselta. Uskalsin vain varovasti toivoa saavani mieluisan työharjoittelupaikan, joka toimisi pääsylippuna rakennetun ympäristön alalle. Nyt – vuosi keskustelun jälkeen – pääsin piirtämään rastin Tulevaisuuden suunnitelma -listaan ”hanki hyvä harjoittelupaikka”.
Kaikki alkoi Nuutajärvi-päivästä. Pieni 6-vuotias tyttö Jonna katseli haltioituneena, kun ällistyttävän taitavat lasinpuhaltajat taikoivat lasista erilaisia esineitä. Silloin päätin, että minusta tulee isona lasinpuhaltaja. Tuo ajatus kantoikin aina teinivuosille saakka, jolloin haaveammattini alkoi kallistua sisustusarkkitehdin uraan. Hankin itselleni talonrakentajan paperit, jotta ymmärtäisin tilojen suunnittelua myös käytännön näkökulmasta. Aalto-yliopiston taiteiden laitoksen ”Et tullut valituksi” -kirjeiden välissä päätin vahvistaa osaamistani vuoden mittaisen sisustussuunnittelukurssin muodossa. Kun haku sisustusarkkitehtilinjalle ei yrityksistä huolimatta tuottanut tulosta, oli tullut aika kääntää sivua. Sain opiskelupaikan Laureasta, liiketalouden tradenomin opintolinjalle. Tradenomiopinnot olivat tuntuneet luonnolliselta valinnalta siinä pisteessä, jossa en ollut vielä löytänyt uutta päämäärää, jota tavoitella. Hyvin nopeasti opintojen edetessä alkoi rakennettu ympäristö hahmottua uudeksi suunnakseni. Olen aina ollut kiinnostunut ympäristöstä ja sen vaikutuksesta meidän elämäämme, mutta en aiemmin ollut osannut ajatella, että voisin pohtia näitä kysymyksiä myös ammatikseni.
Harjoitteluani RAKLIssa on nyt takana kolme viikkoa. Hiljalleen minulle alkaa hahmottua mitä kaikkea RAKLIn toimintaan sisältyy. Olen päässyt tekemään erilaisia pieniä työtehtäviä, kuten postausehdotuksia sosiaaliseen mediaan, osallistumaan palavereihin sekä jatkossa tulen pääsemään mukaan tapahtumiin ja seminaareihin ja niiden järjestämiseen. Minulle on painotettu sitä, että tämän harjoittelun tarkoitus on myös antaa minulle eväitä tulevaisuuteen ja saada käsitystä siitä, mitä rakennettu ympäristö alana on. Ja se täällä on mielestäni toteutunutkin. Ihmiset ovat lähestyneet minua ja kertoneet, että auttavat mielellään oman osaamisalueensa kysymyksissä ja olemme yhdessä pohtineet mitä voisin tämän harjoittelun aikana heidän kanssaan tehdä. En malta odottaa mitä kaikkea vielä pääsen tekemään ja kokemaan.
Rakennettu ympäristö on kokonaisuus kaikkea sitä, mistä pidän. Olen pienestä asti ollut hyvin luova, kuten jo haaveammateistakin voi päätellä, ja kaivannut ympärilleni uuden luomista ja asioiden muovaamista ja kehittämistä. Luovuus liitetään usein sekaviin ajatuspilviin ilman järjestystä tai loogisuutta. Minun kohdallani se ei kuitenkaan päde. Jo pikkutyttönä minulle oli tärkeää, että tavaroilla on oma paikka ja koriste-esineet piti asetella millin tarkkaan, jotta kokonaisuus miellytti silmääni. Eikä jäänyt huomaamatta, jos joku oli käynyt siirtämässä lasikissaa hyllyssä sentin vasemmalle. Jos minun pitäisi kuvailla itseäni kahdella adjektiivilla, olisivat ne luova ja järjestelmällinen. Minua on aina kiinnostanut myös se, miksi me olemme sellaisia kuin olemme, ja mikä ohjaa meitä toimimaan tietyllä tavalla. Kaupunkisuunnittelussa nämä kysymykset ovat merkittävässä roolissa, kun pohditaan millaisia alueita luodaan tai muovataan olemassa olevaa. Haluan päästä osaksi sitä joukkoa, joka on luomassa ympäristöstä paremman paikan elää – meille jokaiselle tasavertaisesti.
Tieni tähän pisteeseen ei ole ollut kovin perinteinen – jonkin verran kritiikkiäkin on matkan varrella valinnoistani tullut – etenkin siitä, että valitsin lukion sijaan ammattikoulun – mutta en voisi olla tyytyväisempi tähän matkaani, jota olen saanut kulkea ja siihen missä olen nyt. Tämä matka on saanut minut oivaltamaan, kuinka paljon enemmän ovia avautuu silloin, kun avaa oman mielensä. Olin pitkään pyrkinyt kohti sellaista, jonka olin alitajunnassa jo tiedostanut olevan saavuttamattomissa, mutta en ollut halunnut luovuttaa. Pidin kiinni periaatteesta; se minkä on aloittanut, on saatettava loppuun. Lopulta ymmärsin haaveeni muuttuneen vain pakkomielteeksi onnistua. Silkaksi järjettömyydeksi, jossa vain kerta toisensa jälkeen hakkaa päätä seinään, mutta seinä ei murru. Haluankin kannustaa ja rohkaista jokaista kuuntelemaan omaa sydäntään, uskomaan itseensä ja olemaan avoimia erilaisille mahdollisuuksille. Ikinä ei tiedä mitä edestään löytää, ja se voi olla jotain paljon parempaa, mitä osasi kuvitellakaan. Kun sille vain antaa mahdollisuuden.
