• fi
  • en
  • Lauri Lehtoruusu: Enemmän kuin seiniensä summa

    Yhteisöllinen asuminen kiinnostaa. Tästä ovat todisteena esimerkiksi yli 750 hakijaa, jotka pyrkivät SATOn 68:aan uuteen StudioKotiin. Kohdetta mainostettiin etenkin yhteistiloilla ja asukkaiden viihtyvyydestä huolehtivalla yhteisöllisyyskoordinaattorilla. Tanskassa yhteisöllisyyttä korostaviin opiskelija-asuntokohteisiin jonotetaan vuosikausia. Esimerkiksi paljon mainetta niittäneeseen Tietgenkollegietiin uudet asukkaat valitaan tuhansien hakijoiden joukosta.

    Nykyistä yhteisöllisemmälle asumiselle on selkeästi tilausta, mutta miten asumisen yhteisöllisyyttä sitten synnytetään? Liian usein tyydytään yksinkertaistettuun ratkaisuun, eli riittäviin yhteistiloihin. Ajatuksen lähtökohtana on, ettei yhteisöllisyyttä voi syntyä, jos asukkailla ei ole kohtaamistiloja. Siksi eri viranomaistahot tyypillisesti vaativat rakentamaan tietyn määrän yhteistiloja, kuten kerhohuoneita ja saunaosastoja. Parhaimmillaan tuetussa asuntokannassa näitä vaatimuksia asettavat sekä kaavoittaja, rakennusvalvonta että Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) – eikä välttämättä suinkaan samoja. Voi perustellusti kysyä, missä määrin näissä vaatimuksissa aidosti näkyy asukkaiden toiveet – saati rakennuttajan. Toisaalta välillä yhteistilojen kautta rakennuttajille voi aueta mahdollisuuksia uudenlaisiin ratkaisuihin: Helsingin Sanomien artikkelin mukaan nimenomaan runsas yhteistilojen määrä rohkaisi Vantaan kaupunkia sallimaan poikkeusluvan SATOn kompakteille StudioKodeille.

    Yhteisöllisyys ei kuitenkaan synny pelkistä tiloista. Asumisen yhteisöllisyyden ei tarvitse tapahtua yhteisissä tiloissa – tai itse asiassa tilassa ollenkaan. Yhteisöllinen asuminen voi olla asunnon jakamista kämppiksen kanssa tai syntyä asukasyhteisön yhteisestä Facebook-ryhmästä. Yhteistilat voivat jäädä turhaksi rahanreiäksi, elleivät ne vastaa asukkaiden – ei viranhaltijan – aitoja tarpeita ja jollei niiden käyttö solahda osaksi asukkaiden arkea. Yhteisöllisyys voi myös toteutua tyystin eri lailla identtisissä tilaratkaisuissa. Otaniemen Teekkarikylän soluyhteisöt ovat tästä oiva esimerkki. Saman kerrostalon joissain kerroksissa voi olla vuosikymmeniä jatkunut yhteisöllinen kulttuuri ja vanhat asukkaat tapaavat toisiaan pitkään yhteisen asumisajan jälkeenkin. Toisissa kerroksissa identtisissä tiloissa asukkaat eivät välttämättä tunne yhtäkään niistä, joiden kanssa jakavat yhteisen keittiön.

    Yhteisöllisyys ei synny pakottamalla, vaan tuomalla yhteisöllisyyttä kaipaavat ja toistensa seuraan sopivat asukkaat yhteen. Pääkaupunkiseudun opiskelijoille tehty Opiskelijan kaupunki -tutkimus (2015) osoitti, että mahdollisuus valita oma kämppis on keskeisimpiä yhteisöllisen asumisen vetovoimatekijöitä. Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö (Hoas) lanseerasi potentiaalisia kämppiksiä parittavan Hoas Matchie -palvelun tämä tieto kimmokkeenaan. Tietgenkollegietissa uudet asukkaat valitaan hakukelpoisten hakijoiden joukosta yksilöllisten hakemusten perusteella ja valinnat tekee asukkaista koostuva neuvosto. Tavoitteena on löytää asukkaita, joilla on aito motivaatio kehittää omaa asukasyhteisöään ja ilmeisesti tässä on onnistuttu Tietgenkollegietin noin kymmenvuotisen historian aikana erinomaisesti.

    Asuminen – etenkin yhteisöllinen sellainen – on enemmän kuin vain seiniensä summa. Siksi sääntelijänkin on käännettävä katseensa seinistä sisältöihin. Tähän on vielä matkaa. Esimerkiksi ARAn rakennuttamis- ja suunnitteluoppaassa mainitaan kyllä yhteistilat ja aiemmassa suunnitteluoppaassa oli jopa suositukset niiden mitoitukselle. Sen sijaan ARAn asukasvalintaoppaassa yhteisöllisyys loistaa poissaolollaan. Pitäisikö ARA-asuntojen asukasvalintaa uudistaa niin, että se huomioi sosiaalisen tarkoituksenmukaisuuden ja taloudellisen tarveharkinnan ohella asukasviihtyvyyden ja yhteisöllisyyden edistämisen? Pitäisikö yhteisöllisyyskoordinaattorin palkka voida kustantaa ARA-asuntojen omakustannusvuokrissa, jos yhteistilojen kustannuksetkin voi – vieläpä riippumatta, onko tiloille aidosti käyttöä? Ovatko nykyiset kaavoittajan ja rakennusvalvonnan kaavamaiset yhteistilavaatimukset oikeasti perusteltuja? Yhteisöllisyyden edistäminen ja asuntorakentamisen ohjaus tarvitsevat uudenlaista ja ennakkoluulotonta otetta, jossa ymmärretään asuminen muunakin kuin tiloina.

    Onnistutaanko Martinlaaksoon valmistuvissa StudioKodeissa synnyttämään uudenlaista yhteisöllisen vuokra-asumisen kulttuuria? Aika näyttää, mutta yhtenä keskeisenä tekijänä on, valikoituvatko asukkaiksi ne, jotka hakivat yhteisöllisen asumistavan innostamina, vaiko ne, joita houkutteli alueellaan edullinen 500 euron kuukausivuokra. Yhteisöllisyys kun syntyy tilojen sijaan asukkaista.

    Lähteet:
    Rytkönen, M. & Saari, J. 2015. Opiskelijan kaupunki. Täysraportti. Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otus. Saatavissa: https://www.otus.fi/julkaisu/opiskelijan-kaupunki-taysraportti/
    Helsingin Sanomat 18.9.2017: http://www.hs.fi/koti/art-2000005369911.html