• fi
  • en
  • Kirjaudu

    Kehittyvätkö kaupungit itsestään?

    Asuin reilu kymmenen vuotta sitten vuoden Tukholmassa. Juuri ennen finanssikriisiä kaupunkikulttuuri kukoisti: tyylikkäät ihmiset nauttivat kaupungin tarjoamista mahdollisuuksia toteuttaa itseään kulttuurielämysten, shoppailun ja kahviloissa istuskelun parissa tai opiskelijabudjetilla kaupungilla maleksien. Muutettuani takaisin Suomeen ajattelin vuosia, että paras asia Helsingissä on vain tunnin lentomatkan päässä oleva Tukholma. 

    Sittemmin Helsinki kehittyi, eikä häviä enää läntiselle naapurilleen – eikä kyllä muillekaan suurkaupungeille – missään suhteessa. Viimeiset kymmenen vuotta ovat suoneet meille julkisia monumentaalirakennuksia ja pienimuotoisempaa kaupunkikehittämistä sopivassa suhteessa: Oodi, Musiikkitalo, Löyly, kävelykatu Keskuskadulle, Brondan talon remontti, Torikortteleiden elävöittäminen, Kaisa-talon kirjasto, Kämp-gallerian yläkerta, Kampin Kortteli, Senaatintorin terassi sekä lukuisat kahvilat ja ravintolat, jotka ovat vuosien aikana tulleet (ja menneet).  

    Kaupunkien kehittyminen ei tapahdu itsestään, vaan sen edellytyksenä on yleensä julkinen tai yksityinen investointi. Viimeisten kymmenen vuoden ajalle mahtuukin pääkaupunkiseudun kiinteistösijoitusmarkkinan voimakas kasvu.  

    Ainuttakaan sijoitusta Helsingin ydinkeskustaan ei tehdä passiivisella otteella vaan aktiivisesti uudistaen ja kehittäen. Ainutkaan uusi kahvila ei synny ilman kiinteistönomistajan investointia vuokraukseen, markkinointiin ja itse fyysiseen liiketilaan. Parhaimmillaan kehittämisen lopputuloksena ennen suljettu toimistorakennus avautuu ulospäin, luoden paikan, tilan ja parempaa, avointa kaupunkia.  

    Kiinteistökehittäminen Helsingissä, etenkin ydinkeskustassa, on toisinaan tuskallisen vaikeaa. Kaupungin linja käyttötarkoituksen muutoksille on kehityksen jarru. Tyhjillään olevaa toisen kerroksen liiketila pääkadun varrella ei paranna kaupunkia, mutta samaan tilaan rakennettu co-working -tila sen sijaan toisi mukanaan ihmisiä ja elämää.  

    Lisäksi kaavoittajat astuvat usein koko painollaan arkkitehtisuunnittelun tontille määritellen tuskallisen tarkasti detaljeja, kuten saunojen sijoittelua, huoneistojakaumaa tai laastisaumojen värejä. Tämä lisää kustannuksia, tarvetta poikkeamismenettelyille ja sitoo kiinteistökehittäjien mahdollisuutta kehittää konsepteja – niitä, jotka luovat elämää kaupunkien ytimeen.  

    Myös prosessit takkuavat: Lapinlahden sairaalan kohdalla kaupungin päättäjät hylkäsivät vaivalla ja kilpailuohjelman mukaisesti valmistellun ehdotuksen ja sen laatijat saivat osakseen julkista mollausta alueen nykytoimijoiden kannustamana. Toivottavasti vastaava farssi ei toistu tulevien hankkeiden, kuten Eteläsataman, Garden Helsingin tai Elielinaukion täydennysrakentamisen kohdalla.  

    Kiinteistösijoittajat haluavat olla rakentamassa parempaa, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää kaupunkia. Näyttöjä, ideoita ja rohkeutta kiinteistösijoittajilta löytyy – nyt on kysymys siitä, annetaanko niille mahdollisuus? 

    P.S. RAKLI oli mukana MDI:n toteuttamassa kaupunkipolitiikan tiekartassa, joka kertoo, millaista kaupunkipolitiikkaa tarvitaan koronasta elpymiseen. Julkaisussa nostetaan esiin esimerkiksi kaavoituksen tärkeys kaupunkien myönteisen kehityksen veturina. Julkaisuun voit tutustua täällä.