• fi
  • en
  • Kirjaudu

    Lauri Lehtoruusu ja Aija Tasa: Asuntopolitiikkaa ilman politiikkaa, ratkaisuja ilman konkretiaa

    Tiistaina julkistettiin eduskunnan tarkastusvaliokunnan teettämä raportti asuntopolitiikan kehittämiskohteista. Selvityksen toteuttanut aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI Public Oy:n tehtävänanto oli haastava: miten asuntopolitiikan positiivisia vaikutuksia voidaan lisätä kustannustehokkaasti, erityisesti keskittyen pääkaupunkiseudun asunto-ongelmiin ja asumisen tukijärjestelmien vaikuttavuuteen. Päättäjille selvityksen keskeisintä antia lienevät laajan taustoituksen perusteella laaditut 18 suositusta.

    Asuntopolitiikka on politiikkaa, joten oikeita ja vääriä ratkaisuja ei ole, vaan samaan ongelmaan löytyy kirjo arvopohjasta riippuvia relevantteja ratkaisuja. Siksi selvityksen 18 suositusta ovat paitsi sen keskeisintä antia, myös sen akilleenkantapää. Selvitys jättää auki, minkälaisen arvojen punninnan perusteella suositukset ovat syntyneet. Kuinka paljon segregaatiota olemme valmiit hyväksymään, jos vastapainona saadaan lisättyä työnteon kannusteita tai karsittua julkisia menoja? Kuinka ankarasti tuloeroista johtuvia eroja asumistasossa tulisi pyrkiä tasoittamaan asumisen tukijärjestelmillä? Mitä konkreettisempi toimenpidesuositus, sitä vahvemmin se häivyttää taakseen kätkeytyvät arvovalinnat. Politiikan häivyttäminen asuntopolitiikasta myös syö selvityksen hyötyä asuntopoliittisen keskustelun syventäjänä: osa politikoista ja etujärjestöistä saa selvityksen ehdotuksista vetoapua omille linjoilleen, kun taas toiset uutta torpattavaa. Mutta antaako se uusia uria tai lisää syvyyttä keskustelulle?

    Toisaalta, raportin yleissävy on tasapainoinen: nykyinen linja on pääasiassa oikea ja nykyiset politiikkatoimet ja tukijärjestelmät oikeansuuntaisia ja tarpeellisia. Tämä on huojentavaa, sillä asuntopolitiikan kysymyksiä ei voidakaan ratkaista vaalikausien sykleissä, vaan pitkäjänteisesti. Nyt ollaan oikealla uralla. Raportissa ehdotetaan toimivien keinojen vauhdittamista ja olemassa olevien rakenteiden viilaamista. Raportin julkistustilaisuuden esittelymateriaaleissa todetaan, ettei radikaalille suunnanmuutokselle ole tarvetta. Siksi yllättääkin, kuinka isoja muutoksia nykyjärjestelmään ehdotetaan selvityksen suosituksissa. Koska ehdotettujen suositusten vaikutuksia ei problematisoida syvemmin, niiden todellinen merkitys jää piiloon rivien väliin.

    Yksi tällainen ehdotus on, että ARA-tuotannon tontit tulisi vuokrata samoilla hintakriteereillä vapaarahoitteisen asuntotuotannon kanssa. Nykyinen ARA-malli on kolmen toimijan yhteispeliä: maanomistajalta tontti kohtuuhintaan, valtiolta tuet ja takaus ja rakennuttaja sitoutuu omakustannusvuokriin, rajoituksiin ja asukasvalintaperiaatteisiin. ARAn hyväksymä maanhinta on selvästi alle markkinahinnan etenkin kysytyimmillä sijainneilla. Tämä on mahdollistanut, että uusille ja halutuille asuinalueille saadaan myös pienituloisten kukkarolle sopivia asuntoja. Selvityksen ehdottamassa mallissa haluttujen sijaintien korkeampia tonttivuokria kompensoitaisiin kunnan maksamalla lisäasumistuella. Tämä tarkoittaisi uutta merkittävää kuntien kustantamaa kysyntätuki-instrumenttia. Toisaalta, tonttien saaminen ARA-tuotantoon halutuilta sijainneilta voisi helpottua, jos ARAn hyväksymä tontinhinta ei olisi enää tukien ehtona. Tällöin ARA-tuotannon rakennuttajat voisivat etsiä sopivia tontteja hyviltä sijainneilta markkinahintaan myös yksityisiltä maanomistajilta, kun nykyisten ARA-hintaisten tonttien tarjonta rajoittuu pitkälti julkisiin maanomistajiin. Kunta sitten kompensoisi yksityisille maanomistajille maksettuja korkeampia maanvuokria omasta pussistaan suoraan asukkaille. Näennäisen pienellä muutoksella olisi merkittäviä vaikutuksia muun muassa julkisen sektorin menoihin, ARA-tuotannon houkuttelevuuteen ja rooliin, sekä kuntien maapolitiikkaan.

    Toisaalta suomalaisessa asuntopolitiikassa on haasteita, joihin tarvittaisiin kipeästi uusia ratkaisuja, mutta selvitys ei niitä tarjoa. Yksi tällainen on väestöltään vähenevien alueiden asuntokanta. Raportissa tätä sivutaan ARA-asuntokannan osalta: ”Tavoitteena tulisi olla yhteiskunnan kontrolloiman asuntokannan määrän ja rakenteen ohjaaminen siten, että asuntokanta palvelisi parhaalla tavalla asuntopoliittisten tavoitteiden saavuttamista. Tämä voi tarkoittaa vanhan ARA-kannan purkamista tai myymistä tietyillä alueilla ja korvaavaa, rakenteellisesti ja sijainnillisesti tarkoituksenmukaisempaa rakentamista toisilla alueilla.” Tämä on totta, mutta helpommin sanottu kuin tehty – talot eivät siirry käskemällä. Väestöltään vähenevillä alueilla sijaitsevasta ARA-kannasta on hankala päästä eroon ilman merkittävää julkisen sektorin panostusta tai takaustappioita. Myytävistä kohteista mahdollisesti saatavat tuotot ja purettujen kohteiden kustannukset kohdistuvat aivan eri toimijoihin, kuin mitkä rakentavat uutta ARA-kantaa kasvukeskuksiin. ARA-kannan lisäksi olisi tärkeä huomioida myös muut vuokra-asunnot ja omistusasunnot. Osittain väestöltään vähenevien alueiden sivuuttaminen on ymmärrettävää, sillä selvitys keskittyy erityisesti pääkaupunkiseudun asunto-ongelmaan. Toisaalta raportissa huomioidaan asuntopolitiikan vaikutus työvoiman liikkuvuuteen ja työllisyyteen. Muuttohalukkuuteen vaikuttavat yhtälailla vaikeus päästä eroon vanhasta asunnosta muuttotappioalueella kuin uuden asunnon löytäminen kaupungista.

    Raportin ansioksi voi lukea, että se tunnisti asuntopolitiikan roolin suhteessa muihin politiikan sektoreihin, etenkin työvoimapolitiikkaan. Tätä käsittelyä olisi voinut laajentaa myös suhteessa sosiaali- ja terveyskysymyksiin, koulutuspolitiikkaan ja maahanmuuttopolitiikkaan. Asuminen on osa jokaisen arkea, keskeinen menoerä ja monella suomalaisella valtaosa varallisuudesta on kiinni omassa asunnossa. Siksi asumisen roolia ei voi tarkastella tyhjiössä huomioimatta muita politiikan sektoreita.

    Ottaen huomioon asumisen keskeisen roolin on hämmästyttävää, miten pieni painoarvo asuntopolitiikalla on puolueiden ohjelmissa. Asuntopoliittiset linjat ovat pitkälti samasta puusta veistettyjä eivätkä kovin pitkälle jalostettuja. Siksi olisi tilausta työkalupakille, joka auttaisi puolueita terävöittämään asuntopoliittisia linjojaan ja antaisi apua niiden vaikutusten arviointiin. Nyt julkaistu selvitys ei siihen tilaukseen vastaa, sillä se häivyttää politiikan asuntopolitiikasta.

    Lauri Lehtoruusu, 
    asiantuntija, opiskelija-asuminen

    Aija Tasa
    johtaja, asuminen

    Asuntopolitiikan kehittämiskohteita -raportti