• fi
  • en
  • Lauri Lehtoruusu: Kenen sotkuissa seisot?

    Lojumaan jääneet likapyykit, tiskaamatta jääneet tiskit, unohtunut imurointi sekä nurkkiin ja työpöydille kertyneet roinat; sotkut ja siivous ovat riitojen kestoaihe niin työpaikoilla, parisuhteissa kuin kämppistenkin kesken. Mutta miksi sotku suututtaa?

    Sotkussa ei ole kyse vain epäjärjestyksestä ja tavaroista väärissä paikoissa, vaan sotkulla on sosiaalinen ulottuvuus. Kyse on näkökulmasta. Työpöytien paperipinot voivat näyttää ulkopuolisen silmiin sotkuisilta, mutta käyttäjän mielestä kaikki on järjestyksessä. Kyse on myös tilan hallinnasta. Omilla sotkuilla ilmaisee oman reviirinsä rajat. Siksi on jopa luontevaa, että sotku synnyttää riitoja; ne ovat arjen pieniä reviirikamppailuja kotona ja konttorissa. Tämä on helppo havaita omassa arjessa: ärsyttävätkö puolison jättämät likapyykit, lasten lojuvat legot tai kollegan käytetyt kahvikupit enemmän kuin omat sotkut?

    Sotku ei aina ole negatiivinen asia. Haastattelin hiljattain opiskelijaa hänen opiskelunaikaisista asumiskokemuksistaan. Hänen kehumansa yhteisöllisen solun yhteistila oli ”ryönäinen”, mutta kodikas. Sotku kertoi, että yhteistiloissa todella elettiin yhdessä. Yhteisö voi ottaa sotkulla tilan haltuun siinä missä yksilökin. Tämä toistuu yhteisöllisissä opiskelija-asuntokohteissa. Esimerkiksi Kööpenhaminassa Tietgenkollegiet-opiskelija-asuntokohteen yhteistiloissa on runsaat kerrostumat nykyisten ja entisten asukkaiden muistoesineitä – ulkopuolisille roinaa. Väittäisin jopa, että opiskelija-asunnoissa yhteistilojen tietynlainen sotkuisuus on merkki elävästä yhteisöstä: lattia saattaa olla imuroitu, tiskit tiskattu ja pölyt pyyhitty, mutta nurkat pursuvat yhteisön omia reliikkejä.

    Tiivistyvässä kaupungissa sotkulla on aiempaa suurempi merkitys. Kun tilankäyttö tiivistyy kotona ja toimistoissa, yhä useampi tila jaetaan muiden kanssa. Koppikonttoreista ja omista työpisteistä siirrytään monitilatoimistoihin, asuntokoot pienenevät ja toimintoja jaetaan yhteistiloissa. Samalla omien reviirien rajat supistuvat, eikä yksilön omaa tilaa voi merkitä sotkulla samoin kuin ennen. Kuinka monessa työympäristömuutoksessa kitka johtuu viime kädessä siitä, että oman työpisteen tai -huoneen mukana menetetään mahdollisuus hallita omaa tilaa? Kuinka iso osa asuintalojen yhteisömanagereiden ajasta menee setviessä yhteistilojen tiskeistä ja pesulaan jääneistä pyykeistä aiheutuvia konflikteja?

    Näitä tiivistyvän tilankäytön konflikteja voi ratkoa monella tapaa. Yksi keino on poistaa itse riitojen aiheuttaja, eli fyysinen sotku. Näin on esimerkiksi meillä RAKLIssa, missä päivän päätteeksi siivotaan visusti omat näppäimistöt, hiiret ja roinat pois pöydiltä laatikostoon. Asuintaloissa vuokranantaja voi tiivistää yhteistilojen siivousrytmiä. Sotkujen siivoaminen on simppeli tapa ehkäistä konflikteja, mutta supistetaanko samalla yksilön ja yhteisön otetta käyttämäänsä tilaan?

    Samaan aikaan luovilla aloilla ja startupeissa uudenlainen työskentelykulttuuri voi myös muuttaa suhtautumista sotkuun jaetuissa työtiloissa. Jos työ on elämäntapa ja työyhteisö tiivis kaveriporukka, yhteisten työtilojen sotkut ovat yhteisön omia. Lopputulos voi muistuttaa enemmän aktiivisesti käytettyä opiskelija-asuntojen yhteistilaa kuin perinteistä toimistoa. Tosisyy sotkuisuuteen lienee, että pöhinän keskellä siivous unohtuu, mutta voi sille keksiä toisenkin perustelun: joidenkin tutkimusten mukaan sotkuisuus jopa lisää luovuutta

    Sotkun määritelmä ei synny objektiivisin kriteerein, vaan on käyttäjäyhteisön oma. Siksi sitä voi ratkoa muutenkin kuin lisäämällä siivousta ja sääntöjä. Jos tukee tiiviin yhteisön muodostumista, sotku saattaakin muuttua ongelmasta yhteisön omaksi reviirimerkiksi – tai yhteisö itse sopii sotkuttomuuden pelisäännöt. Soluasuntojen yhteistilojen sotkuihin voi siis auttaa siivoojan ohella yhteisömanageri – toki tilojen terveellisyys ja turvallisuus huomioiden.

    Liian pitkälle tätä ei kannata viedä: tuskin kannattaa kotona ehdottaa puolisolle viikkosiivouksen korvaamista parisuhdeterapialla!