• fi
  • en
  • Kirjaudu

    Oliko ennen paremmin?

    Vanhanajan vanilja ja Vanhanajan suklaa lienevät monille tuttuja makuja kesän keskinkertaisemmilta jäätelökioskeilta. Nimi on tietenkin piiloviesti. Se on viittaus ajan kultaamien muistojen jäätelökesiin, jolloin aurinko aina paistoi, lehmät lypsivät pelkkää kermaa ja jäätelökin maistui runsaammalta. Nimi on nyökkäys niille, joiden mielestä ennen oli paremmin.

    Menneisyyttä ei romantisoida vain jäätelökioskilla. Asumiskeskustelussa kuuluu samanlaisia äänenpainoja. Tämä ei rajoitu vain Arkkitehtuurikapinan kaltaisiin some-ryhmiin, joissa viritellään kulahtanutta vastakkainasettelua ”kansan” kaipaamien kertaustyylien ja rakentuvan modernin arkkitehtuurin välille. Vastakkainasettelu osuu sikälikin harhaan, että tuoreissa arkkitehtuuritrendeissä on aistittavissa kaipuuta perinteiseen – ei toki koristeaiheiden muodossa – mutta se on tyystin toinen aihe.

    Kultareunainen menneisyys on kovassa arvossa myös asiantuntijoiden parissa. Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa artikkelin, jossa vertailtiin eri aikojen asuntoja. Haastateltu tutkijatohtori Jyrki Tarpio totesi 1950-luvulla valmistuneen asunnon ”toiminnallisesti voittamattomaksi”, joskin tilallisesti hieman tylsäksi. Itse artikkelissa avataan syitä, miksi asunnot ovat sittemmin muuttuneet: hissejä rakennetaan esteettömyyden takia ja porraskäytävien syöttötehokkuus on kasvanut. Sinällään tasapainoinen kirjoitus viritti keskustelua, jossa nykyajan surkea suunnittelu, pienet asunnot ja tehokkuusajattelu saivat kyytiä.

    Vertailu aiempaan ei rajoitu asuntopohjiin. Arkkitehtiliiton puheenjohtaja kyseenalaisti twiiteissaan (1, 2) asumisen vaihtoehtoja ja viimeistelyn laatua. Lisäpontta toi vertailu 50-lukuun ja syitä haettiin keskinkertaisuuden ihannoinnista, erinomaisen demonisoinnista sekä ammattiylpeyden puutteesta.

    Tämä tietenkin herättää edistysuskoisen kyseenalaistamaan. Löytyykö menneisyydestä asumisen kultainen aika, jolloin asunnot olivat parempia, työn jälki rautaista eikä tehokkuus tai talous ohjannut asuntorakentamista – oliko ennen kaikki paremmin?

    Menneen ja nykyisyyden vertailu riippuu näkökulmasta. Vaikkapa nykyikkuna on melkoisen monimutkainen ja mittatarkka kapine suhteessa vuosikymmenten takaiseen verrokkiinsa. Sama pätee talotekniikkaan. Kohdekohtaisesti suunnitellut ja työmaalla toteutetut detaljit on monelta osin korvattu tehdastekoisilla. Syykin on selvä: rakennusosille asetetut vaatimukset ovat entistä tiukemmat ja työvoima kallista. Tämä ei silti tarkoita, että nykyisin olisi huonompaa – riippuu mitä vertailija arvostaa. Kohdekohtaisten detaljien arkea elähdyttävä muotokieli ja työmaalla tehdyn käsityön jälki on jossain määrin joutunut väistymään tasalaatuisempien ja energiatehokkaampien, mutta ehkä tylsempien ratkaisujen tieltä.

    Menneiden vuosikymmenten asuntopohjissa on monia toimivia ja aikaa kestäviä piirteitä, joita nykyisistä puuttuu. Se ei silti tarkoita, että on menty taaksepäin. Jos nostaa katseen asuntopohjista asumiseen, on tultu eteenpäin valtavin harppauksin. Vuonna 1950 helsinkiläiskaksioissa asui keskimäärin 3-4 henkeä ja yksiöissäkin 2-3 (1) . Sittemmin asumisväljyys on yli tuplaantunut ja asuntokunnan keskikoko laskenut 3,4 henkilöstä (2) 1,87 henkilöön. Vaikka Helsinki on kasvanut valtavasti, yli kahden hengen asuntokuntia asuu kaupungissa likimain yhtä paljon (68 238 vuonna 1950, 69 176 vuonna 2018) kuin vuonna 1950 (3).

    Usein unohtuu nykyisen asumiskulttuurimme suurin ylellisyys: meillä on varaa asua yksin. Nykyisen asuntosuunnittelun kritiikki on osittain oiretta siitä, ettemme vielä ole riittävän vauraita, jotta yksinasuva voi asua yhtä isossa asunnossa kuin kolmihenkinen perhe 50-luvulla tai pariskunta nelihenkisen perheen asunnossa. Tämä osaltaan selittää viime aikojen pienasuntovaltaisen asuntotuotannon. Voi olla, että tulevaisuudessa sadatellaan 2010- ja 2020-lukujen pienasuntobuumia virheenä ja kärvistellään heikosti muuntuvien asuntojen kanssa, kun yksiöt eivät enää kelpaa – tai sitten ei. Paljolti riippuu siitä, kuinka vääjäämättömänä pitää asumisväljyyden kasvua nopeasti kasvavassa metropolissa ja maailmassa, jossa luonnonvarojen kestävän käytön rajat on jo kauan sitten ylitetty.

    Osa pienasuntojen kritiikistä osuu maaliinsa. Ylilyöntejä on nähty: pimeitä, vaikeasti kalustettavia ja epäviihtyisiä loukkoja. Siksi tarvitaan ehdottomasti lisää keskustelua siitä, miten pienasuntoja suunnitellaan hyvin. Tosin tämä keskustelu ajautuu hakoteille, jos vastaukseksi tarjotaan, että tehdään isompia asuntoja ja vähemmän. Saisiko asunnoista esimerkiksi viihtyisämpi, jos runkosyvyys olisi pienempi, mutta kerroksia vastaavasti enemmän?

    Menneisyyttä romantisoivan kritiikin taustalla on kannatettava päämäärä: kirittää nykyrakentamista paremmaksi. Keskustelua ei kuitenkaan tarvitsisi käydä rakentamalla keinotekoista vastakkainasettelua menneen ja nykyisen rakentamisen välille. Keskustelua myös helpottaisi, jos avattaisiin selkeästi, mitä laadulla kulloinkin tarkoitetaan. Nykyisen teknistyvän rakentamisen voi nähdä laadun merkkinä siinä missä käsityön jäljen ja perinteisten ratkaisujen. Yhdelle avokeittiö voi olla hirvitys, mutta monelle toive. Luonnonvaloa porraskäytävissä voi ilmeisesti pitää keskeisenä laatuvaatimuksena – sisältyyhän se monesti helsinkiläisiin asemakaavoihin – mutta kuinka korkealle se nousisi asukkaiden toivelistalla? Laatu tulisi määritellä asukas edellä, muttei suinkaan yksinomaan. Esimerkiksi ekologisuus ei välttämättä ohjaa asunnonvalintaa, mutta on yhteinen etu, että se otetaan huomioon. Niin kuluttajien kuin asiantuntijoidenkin näkemyksiä tarvitaan, mutta on aina pidettävä mielessä, että asumista kehitetään viime kädessä asukkaita varten.

    Ja oma subjektiivinen kuluttajamielipiteeni on, että Vanhanajan suklaa ja Vanhanajan vanilja häviävät 6-0 kunnollisille nykyjäätelöille, kuten vaikkapa 3 Kaverin tai Helsingin jäätelötehtaan tarjonnalle. Ennen ei ollut paremmin.

    ______________________

    (1) Vihavainen, M. & Kuparinen, V. (2006) Asuminen Helsingissä 1950-2004. Helsingin kaupungin verkkojulkaisuja 34, Helsinki. Luettavissa: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/06_11_27_vihavainen_vj34.pdf

    (2) Vihavainen, M. & Kuparinen, V. (2006) Asuminen Helsingissä 1950-2004. Helsingin kaupungin verkkojulkaisuja 34, Helsinki. Luettavissa: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/06_11_27_vihavainen_vj34.pdf

    (3) Helsingin kaupunki (6.8.2020). Asumisen ja rakentamisen tilastotietoa Helsingistä: Asuntokuntien määrä ja tyyppi. Haettu osoitteesta: https://asuminenhelsingissa.fi/fi/content/asuntokuntien-m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4-ja-tyyppi