• fi
  • en
  • Kirjaudu

    Ulottuuko jatkuvan kasvun kritiikki asumisväljyyteen?

    Jopa 30 prosenttia päästöistä syntyy rakennuksissa. Siksi on ymmärrettävää, että kiinteistö- ja rakentamisala on tarttunut hanakasti aiheeseen. On tehty julistuksia (Architects Declare), tiekarttoja (esimerkiksi RAKLI, RT), lainsäädäntöhankkeita ja käytännön tekoja (esimerkiksi kunnianhimoiset puurakentamishankkeet).

    Moni ratkaisuista liittyy rakennusten elinkaaripäästöjen minimointiin. Rakentamisen ja purkamisen hiilijalanjälkeä supistetaan esimerkiksi edistämällä puurakentamista ja rakennusmateriaalien kiertotaloutta. Käytönaikaisia päästöjä karsitaan energiatehokkuuden parannuksilla ja käyttämällä uusiutuvaa energiaa. Koska rakentaminen kytkeytyy vääjäämättä sijaintiin, liikkumisen tarvetta vähentävä, tiivistävä ja olemassa olevaan infrastruktuuriin tukeutuva rakentaminen on myös usein mainittu keino vähentää päästöjä.

    Tilankäytön tehostaminen on jäänyt vähemmälle huomiolle. Asumisen kohdalla tämä tarkoittaisi asumisväljyyden supistamista, mistä Suomessa ei juuri keskustella. Pikemminkin päinvastoin: tämän tästä julkisessa keskustelussa kauhistellaan pienten asuntojen rakentamista ja peräänkuulutetaan lisää väljyyttä. Asumisväljyyden kasvu tunnutaan miellettävän vääjäämättömäksi ja kyseenalaistamattomaksi itseisarvoksi. Monella muulla sektorilla jatkuvaa kasvua on herätty kritisoimaan. Miksei myös asumisessa?

    Tutkimuksissa on nostettu esiin asumisväljyyden kohtuullisuus: hyväksyttävän asumistason kannalta riittävästi tilaa, muttei enempää kuin ympäristö kestää. Lettenmeier, Liedtke ja Rohn (2014) ehdottavat laskelmissaan Suomessa kestäväksi tasoksi 20 neliötä henkeä kohden. Cohenin (2020) esittää useisiin tutkimuksiin nojaavana yhteenvetona, että sosiaalisesti kestävän vähimmäistason ja ympäristön asettaman katon väli on 14 m2 – 20 m2 henkilöä kohden. Ankaria lukuja, sillä nykyisin Suomessa on keskimäärin 41 m2 henkeä kohden. Sitran 1,5 asteen elämäntavat -raportti tarjoaa huojennukseksi maltillisempaa kymmenen prosentin supistusta – mutta vaikutuskin on toki suppeampi.

    Määrästä riippumatta suunta on selvä. Cohenin (2020) mukaan ei riitä, että hidastamme asumisväljyyden kasvuavaan globaalien kestävyyshaasteiden takia suunta on käännettävä – mutta miten?

    Tutkijat nostavat esiin ainakin kaksi estettä. Cohenin (2020) mukaan arkkitehdit, kuntapäättäjät ja rakentajat puolustavat väljää asumista ja luottavat sen sijaan energiatehokkuuden parantamiseen ja vihreään rakentamiseen – vaikkei se riitä. Sandberg (2017) nostaa esiin, että asumisen supistaminen haastaa vallitsevia kulutusnormeja. Osaltaan kyse on siitä, miten muutos saadaan markkinoitua kuluttajille.

    Ovatko kuluttajat valmiita supistamaan? Sandberg havaitsee, ettei pienasuntoja juuri markkinoida ekologisuudella, vaan pikemminkin ”neliöitään suurempana”. Julkisessa keskustelussa pieniä asuntoja kritisoidaan epätoivottavana pakkona. Tämä viittaisi, ettei ekologisuus juuri paina kuluttajien asunnonvalinnassa – tai julkisessa asumiskeskustelussa. Hasu (2017) toteaa, että ekologiset aspektit ”tulevat asukkaiden valinnoissa esiin vasta perustekijöiden täytyttyä.”

    Sandbergin tutki miniasumisen erityiskohteita, mikä peittää alleen suuremman muutoksen: yhä useampi on valmis karsimaan neliöistä päästäkseen haluamaansa sijaintiin – ihan vapaaehtoisesti. Cohen muistuttaa, että asuminen on statussymboli. Ekologinen asuminen voi edetä markkinaehtoisesti, jos asumisen statusarvo kytkeytyy houkuttelevaan sijaintiin väljien neliöiden sijaan. Nykyiset sijaintia korostavat preferenssit tukevat tätä.

    Mitä tämä tarkoittaa asuntotuotannossa? Suuret asuntokunnat asuvat keskimäärin tiiviimmin. Suomessa asuntokunnat kuitenkin pienenevät. Yhteisöasuminen voisi auttaa tiivistämään pienten asuntokuntien tilankäyttöä, mutta tällöin yhteisöasumisen olisi oltava houkutteleva vaihtoehto, joka valitaan vapaaehtoisesti. Tämä ei toteudu edes opiskelijoilla: useimmat valitsevat mieluummin pienen yksiön. Jäljelle jäävät taajaan parjatut kompaktit yksiöt. Tutkimusten perusteella vaikuttaisi selvältä, että pieniä asuntoja koskevan keskustelun on muuttuva, jos aiomme ottaa ilmastonmuutoksen torjunnan tosissaan.

    Lähteet:

    Cohen, M. J. (2020). New Conceptions of Sufficient Home Size in High-Income Countries: Are We Approaching a Sustainable Consumption Transition?. Housing, Theory and Society, 1-31.

    Hasu, E. (2017). Asumisen valinnat ja päätöksenteko paljastettuina:” Mitä kaikkea me ei tajuttukaan kun tähän muutettiin ja mökistä luovuttiin”. Väitöskirja. Aalto-yliopisto. Saatavissa: https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/25253/isbn9789526073279.pdf

    Lettenmeier, M., Liedtke, C., & Rohn, H. (2014). Eight tons of material footprint—suggestion for a resource cap for household consumption in Finland. Resources3(3), 488-515.

    Lettenmeier, M., Akenji, L., Toivio, V., Koide, R., & Amellina, A. (2019). 1, 5 asteen elämäntavat: Miten voimme pienentää hiilijalanjälkemme ilmastotavoitteiden mukaiseksi?. Sitra. Saatavissa: https://media.sitra.fi/2019/05/15135519/1o5-asteen-elamantavat.pdf Sandberg, M. (2018). Downsizing of housing: negotiating sufficiency and spatial norms. Journal of Macromarketing38(2), 154-167.